Blogi: Jalkapallo ja tiede
- Tietoja
- Julkaistu maanantai, 02 tammikuu 2012 14:44
Elokuvateattereissa pyörii tällä hetkellä mielenkiintoinen urheiluelokuva, Moneyball. Se kertoo miehestä joka mullisti ammattilais-baseballin tilastotieteeseen perustuvilla pelaajahankinnoillaan. Perusidea on, että mies teki omat hänen mielestään merkitykselliset tilastot, joiden perusteella sitten hankki pelaajia joita muut joukkueet olivat hylkineet. Halvoista pelaajista kasvoi sitten sarjan paras joukkue. Tässäkin blogissa käsitelty Stefan Szymanskin ja Simon Kuperin teos Soccernomics käsittelee kyseistä edelläkävijää muutaman luvun verran.
Urheilutiede on yksi potentiaalisimmista tieteenaloista, ja jalkapallo taas urheilulajeista suosituin. Tästä huolimatta jalkapallo ja tiede eivät ole mikään toisiinsa kovin usein liitettävä pariskunta. Jalkapalloa on kuitenkin tutkittu tieteellisesti, ja uskon että tieteellinen läpimurto on itse asiassa käsillä juuri nyt. Esimerkiksi Moneyball-elokuvan esikuvan oppeja käyttää valmennukseensa mm. Jurgen Klinsmann. Myös Liverpoolin omistaja John W. Henry on tilastojen suuri ystävä, ja esimerkiksi Jordan Henderson ja Steward Downing hankittiin sillä perusteella että miehet olivat viime kaudella kaksi eniten keskityksiä tuottaneet pelaajat.
Yleistajuista kirjallisuutta on kuitenkin suuren yleisön saatavilla vielä kovin vähän. Itse tutustuin muutama viikko sitten fyysikko Ken Brayn kirjoittaman kirjan How to score. Science and the beautiful game. Jos haluaa tieteellisestä kulmasta kirjoitetun pintaraapaisun aiheesta, kannattaa harkita kirjan lukemista, muuten en välttämättä suosittele. Ennen kaikkea fyysikkona Bray maalaa jalkapallon tulevaisuuteen mm. sekajoukkueet ja paitsion poistumisen sääntökirjasta, jälkimmäinen kun lisäisi kirjoittajan mukaan taktisia vaihtoehtoja peliin. Muutenkin lähinnä hymähdyksiä aiheuttaa tutkimuskohteiksi valitut “jalkapallon peruselementit”: laukaus, pusku ja heitto.
Yksi itsestään selvistä tutkimuskohteista on jalkapalloon liittyvä fyysinen puoli. Pelaajien liikkumista on tutkittu jo 1960-luvulta saakka, ja viime vuosien teknologian kehitys on kiihdyttänyt tätä suuntausta entisestään. Jokaiselle jalkapalloa tv:stä säännöllisesti seuraavalla lienevät tuttuja tilastot eri pelaajien juoksumatkasta ottelun aikana. Näissä ei sinänsä ole mitään uutta; eniten liikkuvat keskikenttäpelaajat ja vähiten hyökkääjät. Kaloreita laskeville mielenkiintoinen luku saattaa olla 90 minuutin ottelun aikana kulutettava energiamäärä, joka on 1700 kilokaloria. Tosin tässä on kyse hieman vanhentuneesta tutkimuksesta, ja on todettu että nykyään pelaajat liikkuvat noin 30% enemmän joten kulutuskin on varmaan +30%. Jokaiselle pelaajalle jopa masentava tilasto saattaa olla se, että liikutusta matkasta jokainen pelaaja on pallon kanssa keskimäärin ainoastaan 2%. Eli esimerkiksi kymmenen kilometrin taivaltamisesta ottelussa 9,8 km sujuu ilman palloa. Tämä saattaa tosin olla myös siunaus, sillä tutkimuksissa on havaittu pallon kuljettamisen vaadittavan 7% normaalia juoksua tai hölkää enemmän energiaa.
Liikkumisen lisäksi on tutkittu eri peliryhmityksiä ja niiden mahdollisuuksia hyökkäys- ja puolustussuuntaan. Yleensä menetelmänä on käytetty jokaisella pelaajalla olevien syöttösuuntien määrää, joka taas on laskettu ynnäämällä pallollisesta pelaajasta 40m säteellä olevat pelaajat. Tällä tavalla laskettaen parhaaksi muodostelmaksi on saatu 4-4-2, jossa syöttösuuntia on yhteensä 66. Myös ylöspäin tai hyökkäysalueelle pelattaessa 4-4-2 takaa parhaat mahdollisuudet. Henkilökohtainen mielipiteeni tällaisesta tutkimuksesta ei ole kovin positiivinen. Ensinnäkin on olemassa pelaajia, kuten Andrea Pirlo, joka pystyy syöttämään käytännössä jokaiselle kentällä olevalle oman joukkueen pelaajalle. Toiseksi ryhmitysten ajatteleminen liikkumattomina yksikköinä jossa etäisyydet ovat vakiot on juuri sellainen tieteellinen sovellutus, joka ei jalkapalloon sovi.
Vielä tätäkin vaarallisempia tutkimuksia on toki olemassa. Englannissa 1970-luvun lopussa tehdyssä tutkimuksessa selvitettiin että 80% maaleista syntyy alle kolmella syötöllä. Kun tähän yhdistettiin tieteelliset faktat siitä, että pallonmenetyksestä omalla alueella seuraa valtaosa takaiskumaaleista, ja että maaleista suurin osa tulee rangaistusalueen sisäpuolelta, saatiin Englannissa aikaan aukoton päätelmä että pallo on toimitettava mahdollisimman nopeasti pois omalta puolustusalueelta ja mahdollisimman suoraan vastustajan rangaistusalueelle. Tämä suuntaus päättyi oikeastaan vasta kun menestynyt Brian Clough totesi että: “Jos jalkapalloa olisi tarkoitus pelata ilmassa, Jumala olisi pistänyt maalitolpat taivaalle”. En sinänsä epäile tutkimuksen tuloksia, mutta esimerkiksi pallonriisto tai syöttöjen määrä on aika alaston luku yksinään. Tutkimuksessa tuskin otettiin huomioon tilanteita jossa pallo oli saatu syöttelemällä hyökkäysalueelle ja näin saatu nostettua oma joukkue kokonaisuudessaan sinne, sitten kun pallo menetettiin oli alueella paljon omia pelaajia ja se saatiin heti riistettyä takaisin, ja sitten tästä mahdollisesti seurasi maali alle kolmella syötöllä. Eli pallon kiskominen pitkänä suoraan vastustajan rangaistusalueen lähettyvillä roikkuvan yksinäisen hyökkääjän päähän ei olisi ihan oikea tulkinta tästä tilanteesta, mutta sellaisen tulkinnan tutkimus kuitenkin mahdollisti. Joka tapauksessa olisi mielenkiintoista nähdä vuoden 2012 versio tästä tutkimuksesta. Tai vaikka pelkästään Barcan osalta. “Suurin osa maaleista tulee 22 syötön jälkeen”, ja tämän jälkeen Stoke hinkkaisi lyhytsyöttöpeliä.
Kaikkien mielenkiintoisin tieteenala liittyen jalkapalloon ja urheiluun on mielestäni urheilupsykologia. Kaikenlaiset mielikuva- ja rentoutusharjoitukset ovat jo melko tuttuja ajatuksia suuremmallekin yleisölle. Samaan kastiin menee motivointi ja joukkuehengenkohotus harjoitukset. Nykyään suurimmilla seuroilla on palkkalistoillaan jonkinlainen urheilupsykologi. Näin ei kuitenkaan ollut muutama vuosikymmen sitten vaikka psykologian vaikutus urheilusuoritukseen olikin yleisesti tunnustettu. Ainakin Englannissa psykologia liitettiin vahvasti mielenterveyteen ja psykologit rinnastettiin terapeutteihin. Brasilian maajoukkueella oli kuitenkin jo vuoden 1958 MM-kisoissa oma pykologinsa mukana. Vaikka turnaus päättyi Brasilian kultajuhliin sitä tuskin voidaan lukea psykologin ansioksi, sillä kyseisen herran mielestä tähtipelaaja Garrinchaa ei missään nimessä olisi voinut peluuttaa koska hän on henkisesti lapsen tasolla. Urheilupsykologiaan liittyy kuitenkin paljon muutakin mielenkiintoista, jopa avoimia kysymyksiä. Oletteko esimerkiksi miettineet koskaan minkä takia joukkueiden voimasuhteet muuttuvat niin paljon koti- ja vieraskentillä? Kyseessä on kuitenkin kentällä lähes identtisistä olosuhteista, eikä pelkkä pukuhuoneen tuttuus tai yleisön kannustus selitä voimasuhteiden heilahtelua niin rajussa mittakaavassa.
Paljon on tutkittu myös potkun fysiikkaa. Varsinkin vapaapotkun fysiikka ja pallon lentorata on kiinnostanut varsinkin fyysikkoja jo pitkään. Mitään uutta ei jalkapalloa joskus pelanneille ole tutkimusten havainnoissa kierteiden vaikutuksessa pallon lentorataan, tai jalan osumakohdan vaikutuksessa pallon kierteeseen. Tiede pystyy kuitenkin selittämään esimerkiksi Cristiano Ronaldon vapaapotkut, jotka ensisilmäyksellä näyttäisivät nimen omaan rikkovan fysiikan lakeja. Jalan osumakohdan saaminen pallon painopisteen kohdalle, eli mahdollisimman keskelle, aiheuttaa sen lähtemisen liikkeelle täysin kierteettömänä. Alakierre pallossa rikkoo ilmanvastusta ja saa pallon lentämään säännöllisellä lentoradalla, kun taas yläkierre saa pallon putoamaan melko ennalta-arvoitavasti. Sen sijaan täysin kierteettömästi lentävä pallo putoaa yllättävämmin ja paljon jyrkemmin kun liike-energia häviää ilmanvastukselle. Lisäksi se “leijailee” helpommin myös sivuttaissuunnassa. Fysiikka-puolesta kiinnostuneille voin suositella Gastrolin tuottamaa “Cristiano Ronaldo tested to the limit”-pätkää, joka löytyy youtubesta.
Tämän tekstin perusteella ei uskoisi, että tiede on tulossa vahvasti jalkapalloon. Siellä se kuitenkin väijyy jo kulman takana, mm. teknologian muodossa. Maalilinjan ylittämisestä kertovaa älypalloa on jo testattu alle 17-vuotiaiden MM-kisoissa, ja myös paitsioiden ratkaisemiseen on suunniteltu vastaavia ehdottomia keinoja. Kaikkein kouriintuntuvimmin se näkyy kuitenkin uusien nuorten akateemisesti kouluttautuneiden valmentajien esiinmarssina. Jose Mourinhon ja Andres Vilas Boasin johdattama joukkio ratsastaa rajattomalla tiedolla, joissakin tapauksissa jopa täysin ilman oman pelaajauran tuomaa kokemusta. Portugalilaisluotsien menestys antaa ainakin vahvaa osviittaa siitä, että hyväksi jalkapallovalmentajaksi ja samalla lajin piinkovaksi asiantuntijaksi voi myös kouluttautua.
Tiede kehittyy nykypäivänä kovempaa tahtia kuin koskaan, eikä se ole vielä sanonut viimeistä sanaansa jalkapallonkaan saralla.
Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.